Katkeransuloinen äitienpäivä

 

Ostin itse itselleni ruusuja ja äitienpäiväkortin samalla kun etsin tarpeita puutarhahommiin. Isä ja äiti tulevat avuksi pihatalkoisiin keskiviikkona, kun on luvattu 22 astetta lämmintä. Äidin korttiin kirjoitin asioita, joista olen hänelle kiitollinen ja tänään vuoroin itkettää ja hymyilyttää. Niin paljon ajatuksia ja ristiriitaisia tunteita, että melkein halkean. Koetanpa nyt sitten purkaa tätä kaikkea kirjoittamalla.

 

Ala-asteen jälkeen hajamielinen ADHD-poikani ei ole ihmeemmin äitienpäivää muistanut. Ala-asteellakin tehdyt kortit ja askartelut saattoivat unohtua kouluun tai reppuun kirjojen alle. Kun kumppaniakaan ei rinnalla ole, en ole saanut onnitteluherätyksiä, kortteja tai lahjoja. Olemme viettäneet myös äitienpäiviä erossa toisistamme. Joskus se on vähän kirpaissut, kun some täyttyy täydellistä äitienpäivää esittelevistä valokuvista ja kertomuksista.  On se aina kuitenkin tullut toivottamaan hyvää äitienpäivää ja halannut. Ja sehän riittää. Äiti olen myös ne 364 muuta päivää vuodesta ja kukkia tärkeämpiä ovat minulle aina olleet ne vilpittömät rakkauden ja arvostuksen sanat, halaukset ja yhdessä vietetty aika arjessa. Tiedän olevani rakas ja tärkeä.

 

Tänä vuonna sydämessä on iso aukko, kun taas olemme erossa toisistamme ja rakas kissakin menehtyi pari viikkoa sitten. Iltaisin edelleen odotan, että tuo kymmenkiloinen rakkauspakkaus käpertyisi tyynyni reunaan kehräämään leuka pääni päälle.. Ikävää ja surutyötä ei helpota jäljelle jäänen kissan ikävä veljeään; ne kun ehtivät olla 9 vuotta kuin paita ja peppu aina yhdessä.

                                                        kuva omasta kotialbumista

(kuvassa kaksi kermatoffeenvalkoista kissaa tyynyllä vierekkäin)

 

Haasteiden vetäessä mieltä maahan on erityisen tärkeää olla myötätuntoinen itselleen. Se oman itsensä paras ystävä ja tsemppari. Siksi juhlin ostamalla itselleni ruusut ja kortin. Toinen kuvassa näkyvä äitienpäiväkortti ja kissakirja Masin muistoksi ovat ex-anopilta. Pieni, mutta niin kaunis ele. Ja se havahdutti minut kiitollisuuteen. Olen kiitollinen, että hän on säilynyt ystävänä ja tukena kaksi vuosikymmentä. Avioerostakin on kuitenkin jo sen 16 vuotta aikaa. Olen kiitollinen adoptioäidistä, joka väsymättä hoivasi minua läpi lapsuuden sairastaessani jatkuvasti ja on aina valmis kuuntelemaan huoliani edelleen. Olen kiitollinen lempeästä ja kärsivällisestä Liisa-mummosta, joka on nyt jo vuosia katsellut elämääni pilven reunalta. Kiitollinen olen myös siitä, että olen saanut tavata ja tutustua biologiseen äitiini. Hänen ansiostaan ymmärrän paremmin itseänikin ja se käsittämätön rauhan ja tuttuuden tunne jutellessamme lämmittää sydäntä. Olen kiitollinen biologisen isäni vaimosta, joka on ottanut minutkin avosylin vastaan. Kumpikaan näistä suhteista ei todellakaan ole itsestäänselvyys.

 

Kiitollinen olen myös ystävistä, joilta olen saanut vertaistukea tai muuta apua vanhemmuuteen ja arkeeni. Myös niistä äideistä, joiden silmäterällä on turkki ja neljä jalkaa. Ja erityisen kiitollinen olen elämälle ystävyydestä, joka alkoi vasta reilu vuosi sitten. Meitä yhdistää myös äitiys tavalla, jonka vuoksi ymmärrämme toisiamme joskus paremmin kuin kukaan muu. Synnytimme nimittäin ainokaiset lapsemme sattumoisin samana päivänä ja samassa sairaalassa! Hänen tyttärensä ja minun poikani myös muuttivat omilleen samaan aikaan viime keväänä. Sen lisäksi, että hän on ainutlaatuisella tavallaan auttanut minua jälleen löytämään itseni ja oman voimani, olemme tukeneet toisiamme irti päästämisessä lastemme lentäessä pesästä.

 

Kaiken kaikkiaan siis viivan alle jää enemmän plussia ja hymyilen vaikka läpi kyynelten. Hyvää äitienpäivää!

                                                                    kuva omasta kotialbumista

(kuvassa ruukkuruusu ja kaksi äitienpäiväkorttia, lemmikkikissan uurna ja kirja ”Pidä varasi! Tässä tulee jumala ja se on kissa”, taustalla tyynyllä makaava kissa)

Palautteen puintia

Pakko näköjään vielä palata eiliseen tekstiini. Aamusta heräilin ja alkoi yksityisviestinä puolitutulta paukkumaan palautetta: 
"Oraakkelikortit näyttivät kyseessä olevan kaksoisliekkini" Damn girl 😃😃😃 Nyt skarppina! 😃 Etkö sä muka tunne miehiä paremmin? 😉 Naiset on tyhmiä saatana 😃

Pakko myöntää, sen verran meni tunteisiin että itku vielä pääsi. Vaikka tapahtumista on jo 1,5 vuotta aikaa. Ehkä se kertoo jotain siitä, kuinka traumaattista kyseisen narsistin hampaisiin joutuminen minulle oli ja kuinka kovasti töitä se vaati, että vihdoin lakkasin syyttelemästä tapahtuneesta itseäni ja omaa tyhmyyttäni. Eilisen "tilinpäätöstekstin" tarkoitus oli lähinnä vain poistaa tapahtumien aiheuttama blokki luovuuteni ja kirjoittamisintoni tieltä. Ei kertoa koko rumaa tarinaa yksityiskohtineen, ne kyllä itse tiedän ja muistan. Ei myöskään vetää tätä toista osapuolta tai hänen läheisiään lokaan mässäilemällä niillä julkisesti keräten itse uhrin asemassa jotain säälipisteitä.

Tiedostin kyllä riskit kirjoittaessani tapahtumista vähän varovaisesti ja ympäripyöreästi. Samalla tavoin kuin jokaisen julkaisemani tekstin kanssa. Ihmiselle, joka ei minua tunne, saattaa syntyä kuva hyväuskoisesta hörhöstä. Tai jopa ihmisestä, jonka todellisuudentaju on hieman hämärtynyt. Muutama vuosi sitten henkimaailman viesteistä kirjoitettuani poikani kertoi kaverinsa äidin sanoneen, ettei tykkää lapsensa vierailuista meillä kun minä olen "ihan hullu". Olin kommentista aika häkeltynyt, olinhan peräti kerran tavannut tuon äidin kasvotusten ja vaihtanut vain muutaman sanan hänen kanssaan. Viisas ja hyvin huumorintajuinen lapseni tokaisi siihen olkapäitään kohauttaen, että se on varmaan lukenut sun blogia ja voihan ne vähän näyttää psykoosijutuille, jos ihminen ei osaa itse ajatella. Nauratti ja vähän nolottikin, mutta kylähullun maine kapeakatseisten silmissä ei minua haittaa. Sitä suuremmalla syyllä tunsin tarvetta kirjoittaa ajatuksistani ja vaikka sitten paranormaaleista ilmiöistä, vain siten asiat normalisoituvat marginaalista yleiseen keskusteluun. Vain provokaatio herättää ajattelemaan.

Koko ikäni olen kai ollut jonkinlainen outolintu, joka ei oikein asetu mihinkään muottiin tai kuulu porukkaan, vaan tarkkailee ilmiöitä ja tapahtumia yksin niiden ulkopuolelta. Se on välillä raskasta ja yksinäistäkin, mutta on samalla tie riippumattomuuteen ja henkiseen vapauteen. Se mahdollistaa elämisen omilla ehdoillani ja omien arvojeni mukaan. Minulle ei riitä valmiiksi pureskeltu elämä, jossa urhaan itseni täyttämällä yhteiskunnan, suvun tai puolison minulle asettamia sovinnausuusodotuksia.

Kuitenkin palatakseni tuohon saamaani palautteeseen, en kyllä koe olevani turhan hyväuskoinen tai "tyhmä nainen". Ennemminkin lähtökohtaisesti hyvin skeptinen ja etenkin suhteessa ihmisiin hyvinkin varautunut ja hitaasti lämpeävä. Moni ystävistäni on paremmin tutustuttuamme kertonut, että ensivaikutelma minusta on ollut vaikeasti lähestyttävä, jopa pelottava, kova tai ylimielinen. Introverttiyteni ja analyyttisyyteni johdosta varmaan näin voi käydäkin. Herkkänä ja voimakkaasti tuntevana ihmisenä myös "suojaudun" toisten energioilta ja turvaudun alkuun kylmänviileään tarkkailuun ja arvointiin, ennen kuin avaudun tai paljastan todellisen herkkyyteni.

Hyväuskoisempana tai heikommalla itsetunnolla varmaan olisin tässä kohta 11 vuoden aikana jonkun kosiskelijan yrityksiin lämmennyt. Tuon kaksoisliekkinikään kanssa suhteemme ei ystävyydestä seurusteluun tai fyysiselle tasolle ehtinyt edetä. Se olikin ehkä se suurin silmänkääntötemppu, joka minuun aluksi teki vaikutuksen. Mies, jolla on selkärankaa. Joka ei petä tyttöystäväänsä ja arvostaa minuakin niin, ettei kiirehdi seksin suhteen. On aidosti kiinnostunut minusta ihmisenä ja tykkää keskustella kanssani tuntikausia kaikesta maan ja taivaan välillä. Kesti jonkin aikaa ymmärtää sen olevan vallankäyttökeino ja lopulta työkalu itsetuntoni nujertamiseen.

En halunnut avata koko tarinaa ja toistaa toinen toistaan selkäpiitä kylmäävillä tavoilla muistuttavia narsistien uhritarinoita. Niitä löytyy jo lukemattomista blogeista, vertaistukiryhmistä, omasta ystäväpiiristä ja elokuvistakin. Moni ei myöskään ole minun tavallani selvinnyt säikähdyksellä. (mm. Netflixissä Dirty John oli ahdistavan todenmukainen, tositapahtumiin perustuva sarja ja avasi silmäni sille tosiasialle, kuinka kaavamaisesti ja laskelmoivasti kaikki narsistit ja psykopaatit todella käyttäytyvät) 

Minä koen kuitenkin nähneeni tuon ihmisen tyhjyyden tarpeeksi ajoissa, ennen kuin hän sai todellista otetta minusta. Minun kohdallani onni oli se, että olin oppinut ennen kohtaamistamme jo seisomaan tukevasti omilla jaloillani ja tottunut elämään yksin. Olin työstänyt tunnelukkojani terapiassa, tunsin ja hyväksyin itseni myös heikkouksineni rehellisesti. Hän erehtyi luulemaan, että herkkyyteni ja avoimuuteni voi kääntää aseiksi minua vastaan. Ja että herkkyys tarkoittaa heikkoutta. Onnekseni ymmärsin, kuinka helppoa on kääntää tämä valheellinen valtasuhde päälaelleen. Miten minua voisi satuttaa millään asialla, jonka tiedostan ja hyväksyn itsessäni myötätuntoisesti? Tiesin ansaitsevani parempaa. Kiitos joka ainoalle ystävälleni voimastanne ja kärsivällisyydestänne tuon vuoden aikana. Teidän uskonne minuun ei horjunut koskaan ja muistutitte minua arvostani monin tavoin pimeimpinä hetkinä ja piditte puoliani.

Tähän loppuun vielä. Olen kiitollinen kaikesta palautteesta blogikirjoituksiini liittyen, sekä positiivisesta että negatiivisesta. Blogikirjoituksia voi kommentoida avoimesti täällä tai FB-sivullani ihan avoimesti ja mielelläni käyn niistä myös rakentavaa keskustelua julkisesti. Nimetön nettitrollaus tai aloituksenkaltaiset dissaamismielessä naureskelut kertovat kuitenkin enemmän palautteen antajasta ja hänen tarpeestaan päteä kuin minusta. Ja saavat minut kyyneleiden pyyhkimisen jälkeen näköjään kirjoittamaan entistä hanakammin toisiimme myötätuntoisesti ja arvostaen suhtautumisen puolesta. Alla vielä tähän tilitykseen lisäpuhtia tuonut Jani Kaaron tämänaamuinen kolumni nöyryytyksen tunteesta.

https://yle.fi/uutiset/3-10804111

Herkkyydestä ja hiljaiselosta

Vaatikin pitkän aikaa, muutamia merkittäviä kohtaamisia ja korjaavia kokemuksia palata tämän blogin kirjoittamisen pariin. Edellisen tekstin jälkeen nimittäin tapahtui jotain sellaista, joka melkein nujersi minut. En tiennyt miten ja mistä kirjoittamista jatkaa, itsetuntoni ja ihmistuntemukseni saatua niin kovaa osumaa. Luulin kohdanneeni kaksoisliekkini ja suunnittelimme yhteistä elämää. Onneksi hän kuitenkin paljasti todelliset kasvonsa ja onnistuin väistämään luodin! Jälkikäteen näin kaikki valheet ja laskemoinnin, mikään ei ollut totta. Olin tavannut tyhjän ihmiskuoren, joka oli äärimmäisen taitava manipuloimaan ja luottamukseni voitettuaan yritti murtaa minut henkisesti. Ihan vain huvikseen ilmeisesti, sitähän narsistit tekevät.

                                                             Kuva: Bitstrips

Ensimmäiset varoitusmerkit tulivat jo kesäkuussa. Tuo edellinen tekstini, avoin kirje hänelle.. Sen oli käynyt yli 500 muuta blogistani lukemassa, kun otin sen puheeksi eräässä keskustelussamme. Keskustelussa, jonka aihe oli se etten minä ollut vakuutellut rakkauttani hänelle riittävästi... Kävi ilmi, ettei hän ollut viitsinyt lukea sitä. Luin sen sitten hänelle puhelimessa ääneen ja hetken aikaa olin taas "maailman paras" ja "meillä oli edessä niin hyvä elämä yhdessä, kunhan vaan jaksaisin vähän kärsiä ja odottaa".

Tähän odottelemiseen oli pari syytä, ihan järkeviä ja perusteltuja toki. Siksi alkuun olimme asiasta samaa mieltä. Hän nimittäin asui omien sanojensa mukaan tyttöystävän luona, mutta suhde oli jo ollut pitkään ohi ja hän odotti oikeaa hetkeä muuttaa pois. Selitti, että haluaa hoitaa eron rauhassa "kuin aikuiset" eikä muuttaa suoraan minun luokseni. Kävihän se järkeen, en halunnut häntä painostaa tai olla se toinen nainen, kodinrikkoja.

Kuitenkin yhdeksän kuukauden ajan tilanne polki paikoillaan. Aloin huomata, että kaikki oli pelkkiä hienoja puheita ja toinen toisensa jälkeen tyhjiä lupauksia. Ottaessani nämä ristiriidat teoissa ja puheissa esille, sain kuulla olevani vain tyhmä ja lapsellinen. Ystäväni alkoivat olla huolissaan minusta, sillä aloin masentua ja epäillä omaa mielenterveyttäni. Näin jälkeenpäin ajateltuna näen syyt siihen, että blokannut tyyppiä elämästäni heti ensimmäisten isojen pettymysten jälkeen. Nämä saattavat auttaa jotakuta toista herkkää ja empaattista ihmistä pakoon näitä ihmiskunnan mustia aukkoja.

1. Luotin liikaa ulkopuoleltani tuleviin merkkeihin ja siihen, että tällä kaikella oli tarkoitus. Hänet tavattuani eräs ennustaja kehotti pitämään kiinni hänestä. Oraakkelikortit näyttivät kyseessä olevan kaksoisliekkini. Tunsin voimakkaan telepaattisen yhteyden välillämme ja konkreettisesti tunsin usein, jos hänellä oli vaikka huono päivä töissä. Alkuun kaikki ystävänikin pitivät hänestä, yhteiset ystävämme meidät saattoivat yhteen alunperinkin. Ihmettelivät sitä, kuinka olimme kuin sama energia maskuliini- ja feminiinimuodoissaan.

2. Luulin pitkään, että hänen kuuluikin repiä vanhat haavani auki vielä kerran lopullisesti parantaakseni ne. Kasvua parhaaksi versioksi itsestänihän olin juuri toivonut. Aika pian näin kuitenkin hänen tunnekylmyytensä, itsekeskeisyytensä ja täydellisen kyvyttömyyden empatiaan.

3. Lainasin hänelle suurehkon summan rahaa. Tässä asiassa hämmästyin sinisilmäisyyttäni jälkikäteen itsekin. Manipulaatio oli niin päivänselvää. Olimme parin kuukauden ajan tavanneet tai soitelleet pitkiä puheluja päivittäin. Sitten yhtäkkiä hänelle iski niin kova stressi johonkin "isoon sijoitukseen" liittyen, että hänellä ei ollut yhtään rahaa. Tämän vuoksi hän ilmoitti, että emme voi nähdä ainakaan 3-4 viikkoon. Minä eroahdistuksissani sitten riensin apuun ja hän vannoi maksavansa velan takaisin ja puhui salamyhkäisesti, kuinka hän vielä yllättää minut ja tekee töitä "meidän eteen". Viimeiset kuukaudet sitten hampaita purren yritin vielä esittää uskovani hänen juttujaan saadakseni rahani takaisin.. (ei sekään tietysti onnistunut hyvällä, mutta onnistui lopulta kuitenkin kaiken muun paskan oltua jo takanapäin)

Joulukuussa sitten hän lähti yhtäkkiä lomamatkalle ja tuli hyvästelemään minut. Kertoi tulevansa takaisin 3-4 viikon kuluttua ja lupasi perille päästyään ostaa minullekin lentolipun, jos saisin täällä asiat järjestettyä siten, että pääsisin lähtemään. Matkan varrelta tuli kaksi kuvaa ja ihmettelin kuka ne oli ottanut, hotellihuoneessakin. Sitten hän ei enää vastannut puheluihini eikä viesteihini. Somesta näin, että samassa kohteessa on myös tämä ex-tyttöystävä... Ei mitään vastausta kolmeen viikkoon. Silloin otin vihdoin yhteyttä tähän tyttöystävään, joka paljastuikin vaimoksi. Samaksi naiseksi, "jonka vuoksi hän ei ollut 5 vuoteen voinut matkustaa, kun se yksi aina haluaa mukaan".

Vaikka tuntui että hajoan siihen paikkaan, olin kiitollinen siitä että vihdoin näin mikä hän on. Olin rakastunut mielikuvaan ihmisestä, jonka hän oli minulle maalannut. Minun tunteeni olivat aitoja ja vilpittömiä, mutta niiden kohdetta ei ollutkaan lopulta olemassa. Siinä on riittänyt prosessoitavaa ja surutyötä. Mutta opin tästäkin kokemuksesta monta asiaa. Entistä vahvemmin ymmärrän, että herkkyyteni ei ole heikkoutta vaan se on supervoima. Sieluni ja sydämeni revittiin auki ja kävin läpi kaikki inhimilliset tunteet laidasta laitaan. Silti en mennyt rikki, enkä alistunut hänen kynnysmatokseen. Minä kykenen tuntemaan ja selviytymään hylkäämisistäkin, toisin kuin narsisti. Hän tarvitsee uhreja ja mielistelijöitä sietääkseen omaa tyhjyyttään. Tiedän oman arvoni ja ymmärrän, mitä kaikkea hyvää hän minussa näki ja kadehti. Jotain mikä piti yrittää tuhota, ellei sitä kykene omistamaan/alistamaan.

Kaiken tämän jälkeen tämä tyyppi kehtasi vielä uhkailla ja pahoinpidellä ystäviäni, sekä kuulin juttuja hänen kyseenalaisesta maineestaan.. Silti edelleen ihmettelen, ettei hänen vaimonsa ole halunnut jutella kanssani tapahtuneesta, mutta ymmärrän senkin että kaunis vale voi olla helpompi kuin ruma totuus. Toivon hänellä kuitenkin olevan kaikki hyvin tänäkin päivänä.

Loppusanat:

Ah, mikä helpotuksen tunne. Tämän käsittely auki kirjoittamalla oli tarpeen itselleni, ehkä myös muille tapahtumien myötä osumaa ottaneille. Ja teille, jotka epäilette omaa mielenterveyttänne jonkun toisen hurmaavan, mutta kamalan Jekyll/Hyden hyppysissä. Tai keräätte rohkeutta nousta lattialta makaamasta, se on ainoa tapa päästä eroon jalanjäljistä kauniilla kasvoillasi.

Nyt kun tämä iso musta tukos on huuhdeltu pois luovuuteni tieltä, odotan innolla mitä täältä seuraavaksi lähtee pulppuamaan pintaan!

Rakas kaksoisliekkini...

Tammikuussa sen vihdoin sanoin ääneen. Olen valmis jälleen yhdistymään kanssasi, tarvitsen sinut elämääni ja sinä minut. Olen oppinut viime vuosina niin paljon elämästä, itsestäni ja rakkaudesta. Mutta tiedostin, että yksin ja omin voimin en pääse henkisellä polullani enää tiettyä pistettä pidemmälle. Pysyn tavallaan jumissa omalla tutulla mukavuusalueellani, kun kukaan ei haasta tai kyseenalaista ajatuksiani. Tarvitsen sinua, jotta voin kasvaa edelleen ja nousta todelliseen voimaani.

Huhtikuun alussa, juuri ennen syntymäpäivääni sitten astuit elämääni. Pam! Tunsin heti, että jaamme saman sielun. Katselemme maailmaa samoin silmin. Seurassasi oli heti niin hyvä ja helppo olla, todellakin kuin olisin tuntenut sydämesi aikojen alusta saakka.

Vaikka sieluni ja sydämeni sinut heti tunnistikin, järki yritti pitkään jarrutella ja kyseenalaistaa kaiken. Tuntuihan tämä kaikki nyt ”järjenvastaiselta” ihmiselle, jolla on taipumus miettiä asioita perinpohjin ja monelta kantilta. Ja joka on pitkään jo oppinut tulemaan toimeen yksin ja myös nauttimaan suuresti omasta ajastaan ja vapaudestaan. Miten muka voisi tässä elämässä täysin vieras ihminen herättää heti ensitapaamisella näin voimakkaita tunteita ja ajatuksen, etten kertakaikkiaan voisi enää jatkaa eteenpäin ilman sinua elämässäni?

                                        Kuva: mendatingcoach.com

Kuitenkin joka kerta, kun epäröin tai tunnen itseni epävarmaksi tai pelokkaaksi, sinä rohkaiset minua ja saat kerta toisensa jälkeen ymmärtämään – sinun kanssasi ja tässä suhteessa ei ole mitään pelättävää. Minulla ei ole sinulta mitään salattavaa, koska tunnet jo minut läpikotaisin. Kuin itsesi. Ja aivan yhtä kovasti, kuin olen yhdistymistämme odottanut, niin olet sinäkin. Seison edessäsi riisuttuna kaikista rooleista, kuin alasti. Haavoittuvana ja aseettomana, mutta luottaen sinuun täydellisesti.

Olet juuri sellainen ihana peili, jota olen elämääni toivonut. Näytät minulle lempeästi ne asiat, joissa olen vielä keskeneräinen – jotta voin kasvaa parhaaksi mahdolliseksi versioksi itsestäni. Ja tiedän, että pystyn samalla tavoin auttamaan sinua saavuttamaan todellinen potentiaalisi tässä elämässä. Yhdessä olemme aiempaa vahvempia ja tietäen, kuinka hyvin arvomme ja tavoitteemme elämässä kohtaavat, voin vain kuvitella miten paljon vielä saammekaan aikaan.

             Kuva: twinflames1111.com

Lapsemme ovat jo valmistelleet meitä tunnistamaan ja vaalimaan tämän kaltaista rakkautta. Puhdasta ja ehdotonta. Vaikka energeettisesti olemmekin olleet sidoksissa toisiimme aina, jo ennen tapaamista tässä elämässä – nyt olemme vihdoin yhtä. Sinun luonasi olen kotona <3

PS: Oikein mielelläni kuulisin, jos joku lukijoistani on myös tavannut kaksoisliekkinsä. Joko kommenteissa tai vaikka sähköpostitse lauraleexxx (at) gmail.com

Miten avautua rakkaudelle?

Viime kuukaudet olen eri tavoin yrittänyt lempeästi herätellä kehoani vuosien kroonisen väsymyksen ja yksinolon jälkeen ja olenkin onnistunut lisäämään hyvinvointiani ja tunnen itseni energisemmäksi kuin vuosikausiin. Olen tutkiskellut omia rajojani ja astunut toisinaan myös pois mukavuusalueeltani. Hoitanut sieluani viikonloppuretriitillä, ottanut kontaktia tuttuihin ja tuntemattomiin tantrailloissa, viettänyt aikaa ystävien kanssa, innostunut ja saanut lisävirtaa kundaliinijoogasta sekä triggerpistehieronnasta, käynyt treffeillä ja nauttinut kevätauringosta kävelylenkeillä.

Kehoni heräillessä horroksestaan on mieleeni noussut paljon kysymyksiä ja prosessoitavaa. Onko niin, että olen alkanut käyttää tätä eristäytyneisyyttä ja rakkaudettomuutta jo turvapaikkana? Yksin kotona ei tarvitse pelätä pettymyksiä, torjutuksi tulemista eikä hylkäämisiä. Riskien minimointia, omalla mukavuusalueella pysyttelyä, pelkuruutta, laiskuutta.. mitä kaikkea nyt ajatuksina nouseekaan pintaan. Jokainen meistä haluaa esittää itsensä mahdollisimman edullisessa valossa – kipukohtia on usein vaikea myöntää edes itselleen. Ja itsehän sitä usein onkin se kaikista tuomitsevin ja kriittisin arvostelijansa.

Mikään ja kukaan ei kuitenkaan ole mustavalkoista, vaikka tässä dualistisessa todellisuudessa ei mitään olisi olemassa ilman vastakohtaansa. Ilman pimeyttä emme ymmärtäisi arvostaa valoa ja jokaisesta meistä löytyy juuri siksi myös sitä pimeyttä, piilossa tai eri tavoin ilmentyen. Sisäisen pimeytemme ote kuitenkin hellittää vain tuomalla se valoon. Katsomalla heikkouksiamme vailla arvostelua – ainoastaan tiedostaen ja havainnoiden, rakkaudella. Sufimystikko Rumin sanoin ”Tehtäväsi ei ole etsiä rakkautta, vaan pelkästään etsiä ja löytää kaikki ne esteet sisältäsi, jotka olet rakentanut sitä vastaan.”

Sitä tässä olen tehnytkin viime vuodet. Yksinolo on tehnyt hyvää siinä suhteessa, että olen aidosti tutustunut itseeni ja myös oppinut vähitellen rakastamaan itseäni, ymmärtämään että olen oman rakkauteni arvoinen ja sitä kautta vasta valmis todella vastaanottamaan rakkautta muilta. Tässä lyhyesti hyväksi kokemiani konkreettisia keinoja.

• opettele päästämään irti kaikesta arvostelusta ja tuomitsevuudesta (ensin itseä ja sitä kautta myös muita kohtaan – tai toisinpäin, mikäli muita kohtaan helpompi tuntea sympatiaa; kohtele itseäsi kuin parasta ystävääsi/lastasi)
• suhtaudu mielenkiinnolla ja myötätunnolla kaikkeen mitä mielestä nousee, reaktioihin ja tunteisiin – erityisesti negatiivisiin ja anna niiden tulla ja nousta pintaan rauhassa
• koe tunne täysin, havainnoi sen tuomat kehotuntemukset ja sitä kautta etäänny niiden ”tarkkailijaksi” -> et ole suru, vaan sinussa on surun tunnetta
• muuta tapaa puhua itsellesi kritisoinnista kannustukseksi, tee päivittäin positiivisia vahvistuksia esim peilin edessä (teen parhaani ja se riittää, olen vahva/arvokas/kaunis, pystyn tähän…)
• lopeta itsesi vertailu muihin (usein vertaamme juuri mielikuvaan tai highlightseihin, emme näe kulissien taa tai tiedä esim millaista jaakobinpainia kukin käy tauotta päänsä sisällä)
• opettele rakastamaan kehoasi kaikkine epätäydellisyyksineen (tämä ollut minulle kohta, jonka kanssa on vielä tekemistä)

Rakkaudentäyteistä viikonloppua juuri sinulle, olethan lempeä ja myötätuntoinen itsellesi!